Hetket Helsingin hoviväkenä – mietelmiä vuoden 2014 promootiosta

by anni
Hetket Helsingin hoviväkenä – mietelmiä vuoden 2014 promootiosta

”Anteeks, mistä noi hatut tulee?” Hämmästyneenkateellisia katseita metrossa. Osallistumme Helsingin hienoimpiin julkisiin pukujuhliin.

Minun promootiovaatteeni olivat äidiltä lainassa ja kuminauhoilla vyötärölle viritetyt. Puku tilaisuutta myöten, tottakai. Vaan kun materiaaliset yksityiskohdat eivät ole intohimoni, en silti pakottanut itsenäni hinkuilemaan niiden vuoksi promootiossakaan. ”Hovin kaunein nainen” -kisassa en olisi menestynyt, mutta tohtoripromovendin seuralaisen ylpeyspä onkin syvemmällä kuin pinta-bling- blingissä.

Me muistamme promootion sivistyneenä juhlatilaisuuksien sarjana. Viini virtasi ja väkevämmätkin eliksiirit, mutta kännit saa niin paljon halvemmalla muualta, ettei promootioon tulla örveltämään. Samalla, kun opiskelijahaalarit vaihdettiin frakkeihin ja pitkiin pukuihin, jäivät kaljatölkit ja kertakäyttögrillit. Missään ei näkynyt turvaliivimiehiä, mellakka-aitoja eikä edes Punaisen Ristin hätäpartiota. Akateemistumisen välitasanteelle kiivetään ajatukset kirkkaina!

Yhteinen henkilökohtainen kokemus

Aikuistumisriitti. Oli niin hienoa nähdä omiakin opiskelijoita leijailemassa kengänkorot puoli senttiä maanpinnasta. Julkinen akateemistuminen. Tieteentekijän leivänhankinta voi olla yhtä petunkiskontaa, ainakin väitöskirjan rahoituksenhankinta on sitä (itseään). Kun juhlasalin ovet aukeavat, orkesteri soittaa ja 800-päisen yleisön edessä (ja takana) promovendijonot sentti sentiltä, arvokkaasti, vaeltavat parnassolle, tärisevät sekä jalat että muistot. Minä tein sen, me teimme, halu tehdä ja jaksaa ja yrittää ja valmistua. Minä en luovuttanut, me emme, minä ja ohjaajani ja perheeni ja koirani, jota myös väitöskirjan esipuheessa kiitän!

Promovendien tarinat ovat niin erilaisia. On riemutohtoreita, elämää nähneitä ja itkeneitä, on uunituoreita tohtoreita, joiden pää vielä höyryää, ja nuoria maistereita, vastarakastuneita ja raskaana olevia. Oman tohtoriseuralaiseni ja minun promootioelämys oli jälleen yhden yliopistolla ja sen varjoissa raadetun akateemisen vuoden kevätjuhla, hetken irrottautuminen arjesta siinä samassa talossa, jossa juhlamusiikki nyt soi ja portailla punainen matto.

Punaista mattoa ja kiviä

Senaatintori, helsinkiläiselle arkinen osoite, jokapäiväinen osa kaupunkitilaa, jossa ratikka menee nenän edestä ja räntää sataa. Mutta yhtenä päivänä elämästä punainen matto on meitä varten, juhlakulkue vaeltaa kuin öljyvärimaalauksena. Promootioaktista hartaustilaisuuksiin hartain askelin, joita toivoisi jatkuvan pidempäänkin.

Miekka, vahvuuden symboli taruissa ja taisteluissa. Vanhalla Ylioppilastalolla, yöllä kello kaksitoista miekat kilisevät. Miekkakuja on promootion viimeinen kuviotanssi, sitten vapautuvat airuet nauhoistaan ja maisemaan ilmaantuu taas grillikin, yöpalagrilli.

Ja promootion päättyessä, yhtenä elämän aamuista aurinko nousee jossakin tuomiokirkon takana, laakeripuiden lehtiä revitään ja itken mieheni tohtorinhatun alla. Sinä teit sen, väitöskirjan, tohtorinuran, mutta minun sydäntäni viiltävät Teinilaulun säkeet: ”Pian palattais taas, niin päätettiin, joka ainoa maisterina. Muut tulivat silloin ja tekivät niin, me jäimme jäljelle Helsinkiin…“

Grande valse – kiitos, tohtorirakkaani! Kiitos juhlasta, ja suurenmoinen kiitos sen järjestäjille! Uuden promootion järjestäjät: kymmenien juhlapuheiden joukkoon ehkä mahtuu tällä kertaa myös puhe seuralaisille, niille, joita ilman maistereita ja tohtoreita olisi vähemmän. Tiede ei kypsy kertakäyttögrillissä.

Tutkija Mervi Suhonen kuvaa hänen ja Mika Lavennon promootiokokemusta vuodelta 2014.

Teksti Mervi Suhonen, kuvat Mikko Virta

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedIn